Bjorn Seidel-Dreffke: Kirja-arvostelu Tatyana Mickushinan kirjasta ”Hyvä ja paha”

      Kommentit pois päältä artikkelissa Bjorn Seidel-Dreffke: Kirja-arvostelu Tatyana Mickushinan kirjasta ”Hyvä ja paha”


Katsaus Tatyana N. Mickushinan kirjaan ”Hyvä ja paha”, jonka on antanut professori, filologian tohtori Bjorn Seidel-Dreffke Bjorn Seidel-Dreffke: Tatyana Mickushinan kirja ”Hyvä ja paha” paljastaa aiheen, josta ihmiskunta on keskustellut sivilisaatiomme kulttuurillisen toiminnan ensimmäisten dokumentoitduista todisteista lähtien. Ensimmäisellä silmäyksellä ”hyvä” ja “paha” ovat kaksi ylitsepääsemätöntä ja vastakkaista elementtiä. Kristinuskon alusta lähtien, tämä näkemys on pysynyt kulttuurissamme ja tietoisuudessamme, ja ainoa ratkaisu on vakava taistelu ja Hyvän (joka vastaa Jumalallista Elementtiä) voitto pahasta (jota pidetään paholaisena tai anti-kristuksena) ). Tämä lähestymistapa heijastuu Uudessa Testamentissa ja Ilmestyskirjassa, erityisesti siinä, missä Kristuksen lopullinen ja armoton voitto Antikristukseen oli kuvattu. Maailma on ottanut tämän lähestymistavan malliksi ja kamppailee edelleen räikeästi kaikkien vihollisena pidettyjen suhteen ja pitää tätä ainoana tapana oikeudenmukaisuuden palauttamisena, unohtaen Kristuksen sanat ”rakasta vihollisiasi”.

Sama näkemys heijastuu myös filosofisessa ajattelussa. Jopa venäläinen uskonnollinen filosofia, joka toisin kuin länsimainen uskonnollisen ajattelun filosofia, viittaa ajatukseen kaiken olemassaolon yhtenäisyydestä, on joutunut myös tämän vaikutuksen alaiseksi. Tällaisia teoksia ovat Vladimir Solovjovin yleisimmin siteeratut teokset “Antikristuksen tarina” (1899) sekä samoin kuin toisen filosofin Pavel Florenskyn teokset, joissa hyvän ja pahan teema nähdään samassa yhteydessä. Samat rajoitukset löytyvät muiden venäläisen symbolismin kirjoittajien joukosta, kuten Andrew White, Maximilian Voloshin, Dmitry Merezhkovsky. Todellinen kulminaatio hyvän ja pahan, Kristuksen ja Antikristusta koskevasta hellittämättömästä taistelusta löytyy Daniel Andreevin teoksesta “Maailman ruususta” (1959) ja Danten “Jumalallisesta Näytelmästä”, jossa kauheita syntisten kärsimyksiä Helvetissä on kuvattu yksityiskohtaisesti.

Mutta Tatyana Mickushinan kirja tuo aivan uuden painotuksen. Perustuen H.P. Blavatsky´n Teosofiaan, se osoittaa tien voittaa tietoisuuden rajat hyvän ja pahan välillä, tuoden yhteen nämä vastakkaiset parit. Tällainen visio juontaa juurensa sellaisesta filosofisesta opista kuin monismi. Monistisen ajattelun mukaan kaikenlaiset olennot tai aineet, jotka näyttävät erilaisilta, tulevat lopulta yhteen lähteeseen, Maailmankaikkeuden rakenteen yleiseen lakiin. H.P. Blavatsky Teosofia pyrkii ylittämään tietoisuuden ristiriidat ja katsoo, että hyvä ja paha ovat saman ilmiön kaksi puolta, korostaen keskinäistä syy-yhteyttä. Loppujen lopuksi hyvä ja paha, henki ja asia, sielu ja ruumis – ovat kaikki peräisin yhdestä Lähteestä.

Tatjana Mickushina näkee, että pahuuden ilmestyminen johtuu Jumalan ja ihmisen välisen ykseyden menetyksestä – ihmiskunnan ja Jumalan välillä olevasta kasvavasta kuilusta. Kun ihmisten väliset esteet on asetettu, vain henkilökohtaiset uskomukset tunnustetaan päteviksi, mikä johtaa väkivaltaan ja joukkotaisteluun, jotka tosiasiassa, levittävät pahaa maailmassa. Kirjailija huomauttaa, kuinka hyvän ja pahan ongelma voidaan ratkaista, hänen oman harkintansa ja H.P. Blavatskyn “Salaisesta Opista” huolellisesti valittujen lainausten perusteella. Ihmisten on kohdattava toisensa ja vähitellen, askel askeleelta, voitettava kuilu jonka he ovat omilla käsillään luonneet, erottaen ihmiset Jumalasta.

Samassa yhteydessä kirjoittaja käsittelee symboleja ja kuvia, joilla on ”huono nimi”. Esimerkiksi käärme symboli, joka lasketaan Jumalan vihollisten joukkoon Kristinuskossa. Kirjoittaja kuvailee tämän symbolin käyttöä muinaisissa Vedalaisissa, Zoroastrilaisissa ja klassisissa myytteissä. Intian Vihityt kunnioittivat toisella tavalla Nagaa, myyttisiä käärmemäisiä olentoja, Viisauden Käärmeinä. Lisäksi kirjailija käsittelee Lusiferin imagoa, joka länsimaisessa kulttuurissa rinnastetaan saatanaan, kirjailija palauttaa Lusiferin kunniaan. Lucifer tarkoittaa ”valon tuojaa. Tatyana Mickushina, perustaen lainauksensa ”Salaisen Opin” lainauksiin, viittaa lukijoille Lemuurian ajasta, jolloin Luciferilla oli tärkeä rooli ihmiskunnan evoluution nopeuttamisessa. Luciferin tuoma Valo vaikutti tietoisuuden, tunteiden ja aistien kehitykseen. 

Tällä hetkellä T. Mickushinan työ on enemmän kuin merkityksellistä, koska ihmisillä on edelleen taipumus projisoida omat puutteensa muihin ja tehdä heistä vihollisiaan kutsuen heitä pahoiksi. Meidän olisi etsittävä tätä “vihollista” itsestämme, nähdä omat puutteemme heijastuneina muissa kuin peilinä ja ymmärtää siten kaksi vastakkaista voimaa omassa itsensässämme, “hyvä ja paha”. Itsetuntemus on tämä ensimmäinen ja tärkeä askel. Teosofia tutkii ihmisen erilaisia henkisiä periaatteita. Pääperiaate on Korkeampi Itse, joka tulee Jumalallisesta Monadista. Korkeampi Itse muodostaa sielun, josta kehittyy tiettyssä henkilössä. Kun inkarnaatioita vaihdetaan, persoonallisuus hajoaa, jättäen maallisen kokemuksensa sen todelliselle Korkeimmalle Henkiselle prinsiipille. Ihmisen tietoisuuden tavoitteena on jälleenyhdistyminen Korkeamman Itsen kanssa ja sitten Jumalallisen Monadin kanssa. Siten itse-tuntemus on myös maailman tiedostamista. Tämä on henkisen pyrkimyksen mystinen polku, jossa tieto itsestä Korkeampana Itsenä ymmärretään kasvavassa tärkeässä merkityksessä. Tie suvaitsevaisuuteen, myötätuntoon ja todelliseen lähimmäisen rakkauteen avautuu omien epätäydellisyyksien ymmärtämisen prosessissa.

Tähän monet maailman ajattelijat, lähetyssaarnaajat ja pyhät ovat meitä kutsuneet. Lähimmäisen rakkaus johtaa meidät Jumalaan.

Berliini, maaliskuu 2013
Professori, filologian tohtori
Bjorn Seidel-Dreffke